1. Näyttötutkintotilaisuuksien hankinta

Onko niin, että sillä taholla, joka toimii näyttötutkintojen rahoittajana (jatkossa rahoittaja), on erilaiset tulostavoitteet verrattuna elinkeinoelämään ja tutkinnon järjestäjään? Jos rahoittajan tulostavoite ja onnistumisen mittari on kokonaan suoritettujen näyttötutkintojen määrä, niin onko mittari silloin sama myös elinkeinoelämälle ja tutkinnon järjestäjälle? Jos näin on, niin mitä se merkitsee? Onko elinkeinoelämälle ja tutkinnon järjestäjille tärkeää osaamisen määrä, eli kokonaan suoritettu tutkinto vai laatu eli sertifioitu osaaminen eli  laadukkaitten oppimistulosten aikaansaaminen? Siis eikö enää olekaan järkevää se, että tutkinnon suorittaja osoittaa osaamisensa moduuleittain tutkinnon osa kerrallaan?

Pitänee kysyä; mistä yllä mainituista tavoitteista yhteiskuntamme tulevaisuudessa eniten hyötyy, määrästä vai laadusta? Voiko olla niin, että yhteiskunta, jonka tarkoituksena on toimia rahoittajatehtävänsä suunnassa laadukkaan oppimisen mahdollistajana, itse asiassa ajautuukin oppimistoiminnan estäjäksi, koska sen kokonaistavoite mitataan määrällä eikä laadulla? Onko niin, että yhteiskunnalta, siis koulutuksen rahoittajalla on rajoittunut kyky analysoida laadullisia tuloksia määrällisen sijasta? Tekeekö ulkopuolinen tulosohjaus mahdollistajasta estäjän?

2. Näyttötutkintojen rahoitus

Olikohan näyttötutkintojen alkuperäinen perusajatus se, että ydinasemassa on aina valmistava koulutus? Vai oliko alkuperäinen perusajatus se, että ammattikasvatustyössä aikaisemmin opittu pyritään ottamaan huomioon mahdollisimman hyvin? Tunnustetaanko se, että työelämä, harrastukset ja esimerkiksi toiminta erilaisissa järjestöissä ja yhdistyksissä ovat nykypäivän oppimisympäristöjä? Eikö silläkään ole merkitystä, että jo ajat sitten (Polanyi 1966) huomasi sen, että työstä saaduilla kokemuksilla on tärkeä osa osaamisessa? Eikö siis keskeistä ole suunnata ammattikasvatustyö siten, että se mahdollistaisi aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen (Salo 2008).  Voidaankin kysyä, edistääkö nykyinen näyttötutkintojen rahoitusmalli edellä mainittua toimintaa? Kumpia nykyaikana markkinoidaan ja ostetaan, tutkintotilaisuuksia vai valmistavia koulutuksia? Siis kohdistuuko rahoitus näyttötutkintojen alkuperäiseen perusajatukseen eli tutkintotilaisuuksien rahoittamiseen vai kohdistuuko se sittenkin vanhan kaavan mukaan valmistavan koulutuksen hankkimiseen. Eikö rahoittaja ole vieläkään kokonaan päässyt pois 1970 ja 1980- luvun kurssiajattelusta? Siis kumpikohan aiemmin mainituista seikoista oli näyttötutkintojen alkuperäisessä perusajatuksessa etusijalla? Olen ollut siinä uskossa, että valmistava koulutus oli poikkeustapaus ja osaamista tuli hankkia, mikäli aikaisemmin hankitun ja saavutetun osaamisen osoittaminen ei riittänyt. Ne, jotka tuntevat ammatillisen koulutuksen rahoituslakia ja erinäisiä säädöksiä voivatkin vastata kysymykseen: Kun rahaa on jaossa, otatko 8 euroa vai otatko 100 euroa? Samalla voidaan kysyä, onko kilpailutus mennyt jo liian pitkälle ja onko niin, kuten eräät viimeaikaiset tapahtumat (Opettaja 2008, 3, 10-12) ovat viestittäneet, että näyttötutkintotoiminnassa ahneus on syrjäyttänyt eri osapuolien yhteiskuntavastuun?

3. Henkilökohtaistaminen

Onko henkilökohtaistamisen lähtökohta se, että rahoittaja ostaa joukolle ihmisiä valmistavaa koulutusta ja antaa samalla ukaasin, että kaikkien osallistujien on saatava sitten suoritettua tutkinto kokonaan. Onko henkilökohtaistamisen hakeutumisvaihe sitä, että hakeutuva henkilö henkilökohtaistetaan ennalta määrättyyn ja hankittuun tutkintoon, lähinnä valmistavaan koulutukseen? Alkaako henkilökohtaistaminen siitä, että yksitäiselle opettajalle tulee ryhmä ihmisiä ja opettajalle ilmoitetaan, että ”alahan henkilökohtaistamaan”? Pitäisikö sittenkin uskoa niin, että henkilökohtaistamisen hakeutumisvaiheessa meillä on jossakin vain mahdollisesti tutkinnonsuorittajiksi halukkaita ja mahdollisesti sopivia henkilöitä? Pitäisikö uskoa se, että kolmivaiheisen henkilökohtaistamisprosessin tärkein vaihe on hakeutumisvaihe ja kaksi muuta vaihetta ovat hakeutumisvaiheen toteuttamista? Voidaanko ajatella niin, että hakeutumisvaihe on itse asiassa jokaiselle mahdolliselle tutkinnonsuorittajalle tehtävä juuri häntä koskeva henkilökohtainen henkilökohtaistamisen strategia, joka laitetaan täytäntöön kahdella seuraavalla vaiheella?  Onko nyt viimeinkin tutkinnonjärjestäjienkin ryhdyttävä pohtimaan sitä, että miten toteutettuna henkilökohtaistaminen on meille markkinointikeino ja miten toteutettuna se tuo meille enemmän euroja kuin vie. Mistä resurssit? (ks. Jääskeläinen, Jokinen ja Spangar 2008 309-313; Salo 2008, 325-328).

4.  Arviointi

Onko näyttötutkintomestari oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla ammattialalla? Onko työelämän arvioijat perehdytetty tehtäviinsä? Onko heille annettu arviointivastuuta? Ovatko kaikki arvioijat nähneet edes osan tutkintosuorituksesta, vai onko tutkintosuoritus tuottanut tekojen sijasta vain paperia? Onko aikaisemmin hankittu osaaminen huomioitu tutkintotilaisuuden suunnittelussa? Onko näyttötutkinnon suorittaja tietoinen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan? Ymmärtävätkö kaikki osapuolet tutkinnon perusteiden osaamisvaatimukset myös tekojen tasolla? Onko tutkintotilaisuus toteutettu aidossa työympäristössä siten, että tutkinnon suorittajan osaaminen tulee siellä näkyviin, jotta tutkintosuoritusta voidaan havainnoida ja verrata osaamiskriteereihin ja sen kautta tehdä arviointityötä? Onko kolmikanta ollut koolla arviointiesityspäätöstä tehtäessä? Onko myös työnantaja ollut paikalla arviointikeskustelussa? Onko tutkinnonsuorittaja itse osoittanut osaamisensa, vai onko käynyt niin, että organisaatiossa oleva osaaminen ja tutkinnon suorittajan osaaminen on sekoitettu toisiinsa? Onko tutkinnon suorittaja saanut palautetta tutkintosuorituksistaan? Onko verbaalisesti lahjakas tutkinnon suorittaja puhunut arvioijat ympäri? Onko näyttötutkintomestari mielipiteillään ”jyrännyt” työelämän edustajien kannan? Onko arviointikeskustelussa päädytty äänestystulokseen tutkinnon suorittajan osaamisesta? Oletteko todellakin sitä mieltä, että ammatillisen osaamisen arviointi perustuu äänestystulokseen yksimielisyyden sijasta?

5. Tutkintotoimikunnat

Oletteko koko ajan tietoisia oman ammattialanne näyttötutkintotoiminnan tilasta vastuualueellanne? Onko tiedotustoimintanne kunnossa, siis saavatko tutkinnon järjestäjät tai sellaiseksi halukkaat teiltä ajan tasaista tietoa toiminnastanne? Onko teillä toimiva oma toimintasuunnitelma ja toimitteko sen mukaan? Onko mielestänne tutkintotoimikuntien päävastuu näyttötutkintojen ja ”tehtävien” ja dokumenttien yms. tarkistamisessa? Vastaus on, että ei ole, vaan päävastuunne on tutkintojen kehittämistyössä ja laadunvarmistuksessa. Miksi näin: Siksi, että näyttötutkinnon järjestäjä on tehnyt kanssanne sopimuksen näyttötutkintojen järjestämisestä ja kyseisen sopimuksen tulee perustua luottamukseen. Voimme siis määritellä, seuraavasti: ”Näyttötutkintojen järjestämissuunnitelman avulla tutkinnon järjestäjä osoittaa tutkintotoimikunnalle osaamisensa näyttötutkintojen järjestämiseen liittyvissä asioissa”. Tutkinnon järjestäjä on siis osaamisensa osoittanut ja viimeistään tämän jälkeen alkaa yhteinen oman ammattialan yhteinen kehittämistyö.

6. Miksi vain kysymyksiä?

Usein tivataan, mikä on uutta, uusinta uutta, uusinta kirjallisuutta. Tivataan tiedettä ja tieteellisiä perusteita, tivataan vieläkin uutta, mutta entä jos tivaajat eivät tunne vanhaa, siis sitä, mistä heidän tietämänsä uusi tiede on oikeastaan syntynyt.  Benedictus de Spinoza (1632-1677) oli Alankomaalainen filosofi (samalla hän toimi myös lasinhiojana). Hänen mukaansa ihminen oppii kysymysten kautta, koska kysymys osoittaa, että jotakin oppimiseen liittyvää on menossa. Hänen (Spinoza 1677/1985 s. 498-499) mukaansa kaikelle olevaiselle on ominaista pyrkiä itsensä säilyttämiseen. Koska kaikkiin tapahtumiin tarvitaan jokin syy, jokainen olio tai esine tai järjestelmä pyrkii säilymään niin kauan kuin jokin ulkopuolinen syy ei sitä hajota. Elävä ja elollinen eivät tässä suhteessa poikkea toisistaan; kivi vastustaa vahingoittumista siinä kuin ihminenkin, sillä molempien hajottamiseen tarvitaan ulkopuolista voimaa. Siten luonnossa mikään ei ole passiivista, sellaisenaan vaikutuksia vastaanottavaa, vaan luonnon perustavanlaatuinen ominaisuus on aktiivisuus, toiminta. Esittämieni kysymysten tarkoitus ei siis ole hajottaa, vaan tarkoitus on kehittää toimintaa. 

Lopuksi kysymme? Ovatko tutkintojen rahoittajat ja koulutuksen / tutkintojen järjestäjät aidosti ymmärtäneet lupauksensa (= YHTEISKUNTAVASTUU) siitä, että näyttötutkintojen avulla ainakin yritämme tehdä suomesta osaamisyhteiskuntaa? Eli tuotetaanko tutkintoja, vai edistetäänkö oppimista? 

Yhteiskunta / eliö tuhoutuu, ellei se opi. Oppimisen turvaaminen on yhteiskunnan säilymisen perusedellytys. Yhteiskunnan on koko ajan kyettävä tuottamaan ja muovaamaan sellaisia toimintajärjestelmiä, joiden yhteistyön avulla se edesauttaa omaa oppimistaan. Anohinin  (1974, 1978) mukaan Toiminnallisten järjestelmien teorian peruskäsite on tulevaisuudessa oleva tapahtuma, toiminnan tulos. Toiminnan tulos on toiminnallisia järjestelmiä organisoiva tekijä: jotta tietty tulos voitaisiin saavuttaa systeemien on organisoiduttava tietyllä tavalla. Toiminnan tulos tarkoittaa konkreettisen adaptiivisen muutoksen syntymistä organismin ja ympäristön vuorovaikutuksessa, mikä toteutuu sitä kautta, että eliön toiminta järjestäytyy toisistaan erotettaviin toimintoihin tai kehittymisakteihin (Shvyrkov 1990). 

Kirjallisuus:

• Jääskeläinen, P., Hakkarainen, P., Spangar, T. (2008). Dialogiset työpajat ja Hiljainen tieto. Teoksessa A Toom, Onnismaa J., Kajanto, A. (toim. ). Hiljainen tieto- tietämistä, toimimista, taitavuutta.  Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Kansanvalistusseura. Helsinki (47).  301-320.
  
• Rutonen, M. Adultaa epäillään valtionapujen väärinkäytöksestä (2008). Opettaja. OAJ ry. (103) (51-52). 10-12.  Helsinki.
• Salo, J. (2008). Aikaisemman osaamisen tunnistaminen näyttötutkintomestariohjelmassa.. Teoksessa A Toom, Onnismaa J., Kajanto, A. (toim. ). Hiljainen tieto- tietämistä, toimimista, taitavuutta.  Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Kansanvalistusseura. Helsinki (47).  321-332. 
• Polanyi, M. (1966) The tacit dimension. New York: Doubleday & Co.Spinoza, B. (1677/1985) Ethics. In the collected works of Spinoza. (Ed. E. Curley), 408-617. New Jersey. Princeton University Press.
• Anohin, P., K. 1974. Biology and neurophysiology of the conditioned reflex and its role in adaptibe behaviour. Oxford pergamon
• Anohin, P., K. 1978. Beiträge zur allgemeinen theorie des funktionellen Systems. Jena: Fischer.
• Shvyrkov, V.,B., Bodunov, M.,V., Järvilehto, T., Sams. M. 1984.  (Eds.) Mozg i psihitseskaja dejatelnosti. Moskva: Nauka, , 280 p.