Kun Suomeen rakennettiin ammattikoululaitosta, vaikutteita haettiin myös ulkomailta. Yksi suunta oli Saksa ja saksalainen työkouluajattelu. Tässä jutussa valotan lyhyesti työkouluajattelun  kehittäjien Georg Gerschensteinerin ja Eduard Sprangerin ajatuksia  ja niiden vaikutuksia Suomen ammatillisen koulutuksen kehittymisessä. Lisäksi kysyn, voisiko ajattelulla olla annettavaan nykyiselle ammattikoululle ja ammattikorkeakoululle.

Georg Kerchenstensteiner (1854-1932) oli kasvatusajattelija ja koulunjohtaja, jonka ajatuksia luetaan tänäänkin saksankielisellä alueella.  Koululla oli hänen mielestään kolme tehtävää; auttaa nuoria antautumaan johonkin ammattiin, toinen tehtävä oli antaa opiskelijalle valmiuksia kehittää kyseisen ammatin toimintoja elinkeinoelämässä, kolmas tehtävä oli auttaa opiskelijaa näkemään ammatissa toimiminen yhteiskunnallisena toimintana ja kulttuuria luovana toimintana. [1] Ammatillinen osaaminen oli kulttuuria luovaa sivistävää toimintaa. Opetus oppilaitoksissa oli opiskelijakeskeistä sikäli, että opiskelijat suunnittelivat, toteuttivat ja arvioivat työtehtävät. Työprosessin kautta opittiin kädentaitojen lisäksi sosiaalisia taitoja, yleissivistäviä taitoja kuten kielitaittoa, matematiikkaa, kirjanpitoa ja vastuuntuntoa. Koulutus ei vain uusintanut työvoimaa, vaan koulutuksen avulla kehitettiin uutta. Kerschensteinerin mukaan käsityö (käytännön osaaminen) ei ole ainoastaan perusta kaikelle todelliselle taiteelle vaan myös perusta kaikelle todelliselle tieteelle. [2] Käytännön opetuksessa Kerschensteiner korosti kokonaisuuksien oppimista, opettajien yhteistä tavoitteiden asettelua, toiminnan suunnittelua ja tekemällä oppimista.

Eduard Spranger (1882–1963) ajattelulla on ollut suuri merkitys saksalaiselle koululle. Sprangerin mukaan kulttuurin ja yksilön eettisyys olivat kaiken kasvatuksen, myös ammattikasvatuksen ydin. Tie korkeimpaan sivistykseen kulki ammatin kautta. Sprangerin mukaan sivistyksessä oli neljä vaihetta: yleinen koulumainen sivistys, spesifi ammatillinen koulutus, spesifiin ammattieetokseen kasvattaminen, yleinen ihmiseksi ja kulttuuriin sivistäminen. [3] Koulutus oli kulttuurispesifi käsite, ei ainoastaan psykologinen käsite. Ammatillisen koulutuksen tuli kasvattaa omaan elämänhallintaan ja antaa valmiuksia yhteisöllisiin taitoihin. Koulutuksessa yhdistyivät ammattitieto, kansalaistieto ja elämisen tieto. Näistä muodostui koulutuksen teknistaloudellinen, valtiollisyhteiskunnallinen ja eettis-persoonallinen tavoite. [4]

Sekä Gerschensteiner että Spreanger lähestyivät sivistystä osaamisen ja taitamisen ja ammattiin oppimisen kautta. Kerschensteinerin ajatukset herättivät kiinnostusta Suomessa 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa. Hänen ajatuksiaan siteerattiin mm. kansakoululehdessä. [5] Kun maahan perustettiin ensimmäisiä ammattikouluja, työkouluajatteluun pohjautuva aktiiviseen toimintaan pohjautuva toimintamalli oli yksi vaihtoehtoisista ratkaisuista. Ammattikoulujen toimintamallit rakentuivat kuitenkin enemmän cygneuslaisen periaatteen pohjalle, jossa oli oppiainepohjainen opetussuunnitelma ja jossa opettajakunnan rakenne oli hyvin hierarkkinen.  Akateemisen tai kansakoulun opettajakoulutuksen saaneet opettajat opettivat yleisaineet, insinööriopettajat ammatilliset teoreettiset aineet ja työmiehet vastasivat työnopetuksesta oppilaitoksen työpajoissa.

Tämän mallin ongelmat huomattiin jo 1920-luvulla. Koulumainen ammatillinen opetus ei kiinnostanut kaikkia oppilaita ja oppimistulokset olivat huonoja. Väinö Valkola viittasi Teknillisessä aikakauslehdessä Georg Kerschensteinerin ajatuksiin ja toivoi, että ammatillinen koulutus järjestettäisiin kokonaisvaltaisen pedagogiikan varaan. [6] Erityisesti vuoden 1918 sodan jälkeen Suomessa kuitenkin korostettiin koulun yhteiskuntaan kasvattavaa tehtävää ja tämän uskottiin tapahtuvan parhaiten opettajajohtoisesti koulumuotoisia menetelmiä käyttäen. Ammatillinen koulutus otti menetelmissä mallia kansakoulusta ja oppikoulusta. 1950 -luvulla ja vielä 1960- luvulla kasvatustieteen professori O. K.  Kyöstiö kirjoitti työkouluajattelusta. Näkökulma vaikutti Kyöstiön mukaan myös opettajan työhön. Opetuksen tuli olla mahdollisimman työelämälähtöistä. Pelkkä opettajan antamien ohjeiden suorittaminen sopi menetelmänä enemmänkin armeijaan kuin oppilaitokseen. [7] 1960–1970-luvulla jäljet Kerschensteinerin ja Sprangerin ajatteluun haalistuvat ja häviävät vähitellen kokonaan. Ammatillisen koulutuksen vetovoimaa pyrittiin lisäämään ottamalla mallia lukiosta.

1990-luvulla ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmiin tuli mukaan työssäoppimisjaksot. Nyt ammattikouluissa ja ammattikorkeakouluissa on siirrytty osaamispohjaisiin opetussuunnitelmiin. Oppiainepohjaisista opetussuunnitelmista on liikahdettu kohti prosessipohjaista opetussuunnitelmaa.  Varmaankin tietämättä ja ilman selkeää tarkoitusta Suomessa on siirrytty kohti työkouluajatteluun pohjautuvaa ammatillista koulutusta.  Työkouluajattelulla olisi annettavaa myös ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehittämistoiminnalle. Näkemys, että käsityö ja  käytännön osaaminen, on perusta kaikelle todelliselle tieteelle, voisi antaa  uutta näkökulmaa ammattikorkeakoulumaisen tutkimus- ja kehitystoiminnan rakentamisessa.

Jari Laukia
Johtaja
HAAGA-HELIA Ammatillinen opettajakorkeakoulu

Viitteet

1. Kerschensteiner (1938) s. 17-18.
2. Kerschensteiner (1925) s. 28.
3. Heikkinen (1995) s. 386.
4. Spranger (1963) s. 32.
5. Jahnukainen (2002) s. 67.
6. Valkola Väinö, Teknillinen Aikakauslehti 1928.
7. Kyöstiö ( 1954) s. 15, 24.

Kirjallisuus

• Jahnukainen, Annukka (2002); Työväen lasten koulutie ja nuorisokasvatuksen yhteiskunnalliset merkitykset. Turku.
• Heikkinen, Anja (1995); Lähtökohtia ammattikasvatuksen kulttuuriseen tarkasteluun. Tampere.
  
• Kerschensteiner, Georg (1925); Begriff der Arbeitsschule. Leipzig und Berlin.
  
• Kerschensteiner, Georg (1938); Työkoulun käsite. Porvoo.
  
• Kyöstiö, O.K. (1954); Työnopetuksen teoriaa ja käytäntöä.
• Spranger, Eduard (1963); Berufsbildung und Allgemeinbildung teoksessa Die Bildungsfrage in der modernen Arbeitswelt. Akademische Verlagsgesellschaft, Frankfurt A.M.
• Valkola, Väinö (1928), Artikkeli Teknillisessä Aikakauslehdessä.