Kever- verkkolehdessä teemaa pohtivat Teemu Rantanen ja Timo Toikko. Verkkolehtien kannattaa verkostoitua, niinpä etenen heidän ajatuksiaan hyväksi käyttäen. Tulkinnat ovat tietysti minun ja liitän mukaan omia oivalluksia. Aluksi he määrittelevät omalle paikalleen suoraviivaisen projektitoiminnan, jossa tavoite voidaan määritellä etukäteen ja edetään lineaarisesti. Tulokset ovat selkeitä ja vakuuttavia, mutta rajoittuvat tiettyyn tilanteeseen.

Mielenkiintoisempia ratkaisuja ovat ne joissa nähdään kehityksen monimuotoisuus. Tällöin voidaan katsoa kehitystä oppimisen kautta, kuten Yrjö Engeström on pitkään tehnyt kehittävässä työntutkimuksessa. Vertaisoppiminen ja toiminnan jatkuva reflektointi ovat arkipäivää. Hiukan eri kautta samaa kohdetta lähestyy Robert Arnkil puhumalla monimuotoisesta arjen toimintakyvystä. Sanoisin että asiantuntijuus siinä asettuu yhteyksiinsä, hyvinkin dynaamisesti kuten elävässä elämässä on tapana. Kehittämisen ydin itseorganisoituvana tapahtumana on jo aika huimaava ja vaikeasti tavoitettava ilmiö. Siitä saadaan kokemusta nyt sosiaalisen median uudistuvan välineistön ja yhteisöllisyyden keskellä. Tasavertainen dialogi kehittämisen välineenä on vanha tuttu pyrkimys, joka on edelleen ahkerassa käytössä.

Kehittämistoiminnassa tavoite on käyttökelpoisuus, toimiva käytäntö. Millä ehdoin se on yleistettävissä? Aiemmin tutkijana ollessa minua auttoi Osmo Lampisen ajatus tieteen kautta mallintamisesta, käsitteellinen hyödyntäminen. Toinen minua kiehtonut ilmaisun antoi Pertti Töttö: havaintojen teoriapitoisuus. Peter Jarvis kirjoitti käytäntötutkijasta.

Toimintatutkimus on samalla tutkimusta ja kehittämistä eli siinä ollaan rajapinnalla. Pyritään sekä  tiedontuotantoon että konkreettiseen kehittämiseen. Kasvatustieteilijät näkyvät olevan innoissaan designtutkimuksesta, jossa yhdistyvät tutkimus ja opetus. Joskus se taisi olla nimeltään pedagoginen koe. Käsitteet vaihtuvat, mikä muuttuu?

Kehittämistoimissa hyödynnetään aiempaan tutkimus- ja kokemustietoon perustuvia käsitteellisiä malleja, asetetaan tutkimusongelmia sekä tehdään johtopäätöksiä kriittiseen tarkasteluun perustuen. Tällaista tarkastelutapaa, jossa hyödynnetään tutkimusta mutta lähtökohtana on kehittämistoiminta, voidaan kutsua tutkimukselliseksi kehittämistoiminnaksi.

Tarvitaan integroitua näkemystä, jossa yhdistyisi projektityön käytännöllinen tavoitteellisuus sekä toisaalta tieteellisen ajattelun kriittisyys ja systemaattisuus. Mihin on päästy: siihen että metodologinen taso otetaan tarkasteltavaksi ja vastataan kysymyksiin tiedon ja todellisuuden luonteesta, toimijan intressistä ja kehittämisen luonteesta. Näitä on ahkerasti määritelty ammatillisissa opettajakorkeakouluissa. Milloin opimme näistä jotain ratkaisevaa uutta, miten sen itse huomaamme ettemme kulje sokeasti ohi?